Olen jälleen vahvasti lääkitty.
Mutta vain
ulkoisesti. Ulkoisesti olenkin sitten niin toksinen, että voisin
kuulakärkikynällä ruksia itseeni kohtia, johon minua saapi pussailla,
jotta Rakas ei myrkyty. Niitä paikkoja ei ole montaa tällä hetkellä,
mutta viikon, kahden päästä asia voi olla jo ihan toisin.
Yritän luottaa siihen, että modernilla lääketieteellä on fiksumpia
ratkaisuja kuin, sanotaanko, esimodernilla lääketieteellä, jossa vähän
kaikkea suolitukoksista kuppaan parannettiin elohopealla, jota
käytettiin joko ulkoisesti tai sisäisesti. Helppoa se ei ole:
kaikenlaisia ihottumia hoidetaan pääasiassa sillä yhdellä tavaralla,
nimittäin kortisonilla, jota käytetään ulkoisesti tai sisäisesti.
Jos kortisoni ei johonkin ihottumatyyppiin toimi, lääkäri tapaa todeta
iloisesti, että ei se mitään, emme tiedä mistä tämäntyyppinen urtikaria
tulee tai minne se menee, mutta se tuppaa häviämään itsekseen
vuodessa-parissa suurimmalta osalta potilaita. Potilasta lohduttaa
useimmiten (näin ainakin oletan ihan omiin kokemuksiin pohjautuvan
näppituntuman kautta) aivan vitusti kuulla saavansa kärsiä seuraavat
pari vuotta ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän siitä, että
vaatteiden päällä pitäminen sattuu tai hikoileminen sattuu, tai että
koko ajan on sairaan kylmä tai hikoiluttavan kuuma, koska elimistön
suurin lämpöä säätelevä elin on vialla.
Seikkailtuani tänään
kolme kertaa Töölössä sain kuin sainkin kortisonini.
Käsikauppalääkkeenä myydään korkeintaan 2%:sta. Mullapa onkin 20%:sta,
400g. Läästittyäni siitä menemään noin 20g ja kärsittyäni oheiset
kirvelyt jne., olinkin jo niin väsykki, että piti mennä parin tunnin
päiväunille. Jaksoin kuitenkin tänään olla hereillä yhtäjaksoisesti jo
melkein 10 (kymmenen) tuntia (600 minuuttia), kun viikon ennätys on
tähän mennessä ollut noin 6 tuntia (360 minuuttia).
Onko tämä mun hahmo joku ympäristömarttyyri? Missä sen superkyvyt on? Kysyy nimim. Kärsimätön.
<
tiistai, 2. tammikuu 2007
Kommentit