Olisin mielellään raportoinut heti tuoreeltaan, mutta olin niin väsy, että aikomus jäi hyvällä tavalla aikomukseksi.
Näin jälkeenpäin ajatellen, taisin käydä lauantaina läpi lähes koko
inhimillisen tunne-elämän draaman kaaren. Herätessä ahdisti (vähän),
sitten innostuin ja tein viimeiset fiksaukset tekstiin ja printtasin
sen. Sen jälkeen tuli herooinen hälläväliä-meininki, kunnes kaikki
kalvot olivat käsissäni ja rupesi jänskättämään. Jännitys meni ohi
kirjakaupassa, jossa onnellisena tein kirja- ja hääalbumihankintoja.
Koska Tuomas kantoi miehekkäästi kirjani kotiin, pääsin jatkamaan
kiitollisena päättäväisesti konferenssipaikalle. Jossa sitten iski
täyspaniikki ja kriisiydyin.
Onneksi kriisitilanteiden
hoitaminen ja -ongelmien ratkaisu sujuu minulta luonnostaan varsin
jouhevasti, joten säädin paperini ja kalvoni järjestykseen ennen
session alkua alle viidessä minuutissa. Ja sen jälkeen saavutin sitten
rasvatyyneyden: koska mitään ei enää ollut tehtävissä, ei kannattanut
edes murehtia. Juuri ennen paperia rupesi huolestuttamaan.
Itse puhuminen meni melko hyvin kalvoshowsta huolimatta. Jälkeenpäin
ihmiset eivät juuri kysyneet mitään, mikä oli vähän harmillista, kun
näytti siltä, että ihmisillä ei ollut hyvää eikä huonoa sanottavaa
ajatuksistani. Koko session lopussa luokseni kuitenkin suorastaan
jonotti tyyppejä pyytämään kopiota, jakamaan mielipiteitä ja kyselemään
kaikenlaista. Sain toisenkin artikkelikirjoituspyynnön. Olin ihan
äimistynyt, mutta kauhean tyytyväinen.
Loppupäivä menikin
sitten leijuessa ja uusia kontakteja solmiessa. Löysin sattumalta
kirjanäyttelystä jopa yhden suomalaisen, tosin tieteen filosofin, mutta
muuten omalta kannaltani varsin kiinnostavaa juttua tekevän ihmisen.
Iltavastaanotolla minulle tuli puhumaan tyyppejä, jotka olivat kuulleet
jutustani joltain muulta tutultaan, vaihtamaan kortteja, pyytämään
kopiota ja toivomaan yhteydenpitoa. Pääsin itse eroon noin
kolmestakymmenestä käyntikortista, joten jos edes pieni prosentti
näistä kontakteista realisoituu tuttavuuksina, niin mulla on jo siinä
verkoston alku käsillä.
Illalliselle mentäessä olin jo
kauhean väsynyt puhumaan fiksuja, joten oli kauhean kiva päästä samaan
pöytään muiden grad studentien kanssa. Viereeni pelmahti yksi
hollantilainen poika, jonka kanssa pääsin puhumaan museoista ja
kokoelmista, ja tulin kutsutuksi käymään hänen kuratoimassaan
kokoelmassa Amsterdamissa Maastrichtin seminaarin yhteydessä.
Näyttää myös siltä, että Kalifornia jää ensi vuonna valitettavasti
parin yhdistetyn surffi-, turismi-, ja tutkimusreissun kohteeksi. Sain
kutsun mennä ensi vuodeksi Smithsonian Instituteen, ja jos tämä sopii
Fulbrightille, niin se on kyllä ihan paras paikka mennä, vaikka sitten
joudutaankin epämukavaan kaupunkiin, jossa Rakkaimmalla ei välttämättä
ole niin helppo saada mielekkäitä töitä tai opiskelupaikkaa. Minut
kutsuttiin myös Berkeleyyn, mutta se ei ole monista tutkimuksellisista
syistä ollenkaan niin hyvä paikka kuin Smithsonian, vaikka lokaatio
on kaikin tavoin kivampi, erityisesti Rakkaimmalle. Vaikeita
valintoja.
Ja sitten sunnuntaina kävin sanomassa ihmisille
heiheit ja lensin takaisin. Itsetuntoni on noussut aika tavalla, kun
professionaali-ihmiset pitävät sekä tutkimustani että minua fiksumpina
kuin me ollaankaan. Toivottavasti tämä realisoituu työtarmokkuutena
pahoinakin päivinä tai vähintään uskona siihen että minun työlläni on
jotain arvoa. Pitää vaan yrittää pitää nyt yllä tätä hyvää fiilistä,
jotta ajatus "Ei, koska..." muuttuisi pikkuhiljaa ajatukseksi "Miksikäs
ei?"
tiistai, 7. marraskuu 2006
Kommentit