Olisin mielellään raportoinut heti tuoreeltaan, mutta olin niin väsy, että aikomus jäi hyvällä tavalla aikomukseksi.

Näin jälkeenpäin ajatellen, taisin käydä lauantaina läpi lähes koko inhimillisen tunne-elämän draaman kaaren. Herätessä ahdisti (vähän), sitten innostuin ja tein viimeiset fiksaukset tekstiin ja printtasin sen. Sen jälkeen tuli herooinen hälläväliä-meininki, kunnes kaikki kalvot olivat käsissäni ja rupesi jänskättämään. Jännitys meni ohi kirjakaupassa, jossa onnellisena tein kirja- ja hääalbumihankintoja. Koska Tuomas kantoi miehekkäästi kirjani kotiin, pääsin jatkamaan kiitollisena päättäväisesti konferenssipaikalle. Jossa sitten iski täyspaniikki ja kriisiydyin.

Onneksi kriisitilanteiden hoitaminen ja -ongelmien ratkaisu sujuu minulta luonnostaan varsin jouhevasti, joten säädin paperini ja kalvoni järjestykseen ennen session alkua alle viidessä minuutissa. Ja sen jälkeen saavutin sitten rasvatyyneyden: koska mitään ei enää ollut tehtävissä, ei kannattanut edes murehtia. Juuri ennen paperia rupesi huolestuttamaan.

Itse puhuminen meni melko hyvin kalvoshowsta huolimatta. Jälkeenpäin ihmiset eivät juuri kysyneet mitään, mikä oli vähän harmillista, kun näytti siltä, että ihmisillä ei ollut hyvää eikä huonoa sanottavaa ajatuksistani. Koko session lopussa luokseni kuitenkin suorastaan jonotti tyyppejä pyytämään kopiota, jakamaan mielipiteitä ja kyselemään kaikenlaista. Sain toisenkin artikkelikirjoituspyynnön. Olin ihan äimistynyt, mutta kauhean tyytyväinen.

Loppupäivä menikin sitten leijuessa ja uusia kontakteja solmiessa. Löysin sattumalta kirjanäyttelystä jopa yhden suomalaisen, tosin tieteen filosofin, mutta muuten omalta kannaltani varsin kiinnostavaa juttua tekevän ihmisen. Iltavastaanotolla minulle tuli puhumaan tyyppejä, jotka olivat kuulleet jutustani joltain muulta tutultaan, vaihtamaan kortteja, pyytämään kopiota ja toivomaan yhteydenpitoa. Pääsin itse eroon noin kolmestakymmenestä käyntikortista, joten jos edes pieni prosentti näistä kontakteista realisoituu tuttavuuksina, niin mulla on jo siinä verkoston alku käsillä.

Illalliselle mentäessä olin jo kauhean väsynyt puhumaan fiksuja, joten oli kauhean kiva päästä samaan pöytään muiden grad studentien kanssa. Viereeni pelmahti yksi hollantilainen poika, jonka kanssa pääsin puhumaan museoista ja kokoelmista, ja tulin kutsutuksi käymään hänen kuratoimassaan kokoelmassa Amsterdamissa Maastrichtin seminaarin yhteydessä.

Näyttää myös siltä, että Kalifornia jää ensi vuonna valitettavasti parin yhdistetyn surffi-, turismi-, ja tutkimusreissun kohteeksi. Sain kutsun mennä ensi vuodeksi Smithsonian Instituteen, ja jos tämä sopii Fulbrightille, niin se on kyllä ihan paras paikka mennä, vaikka sitten joudutaankin epämukavaan kaupunkiin, jossa Rakkaimmalla ei välttämättä ole niin helppo saada mielekkäitä töitä tai opiskelupaikkaa. Minut kutsuttiin myös Berkeleyyn, mutta se ei ole monista tutkimuksellisista syistä ollenkaan niin hyvä paikka kuin Smithsonian, vaikka lokaatio on  kaikin tavoin kivampi, erityisesti Rakkaimmalle. Vaikeita valintoja.

Ja sitten sunnuntaina kävin sanomassa ihmisille heiheit ja lensin takaisin. Itsetuntoni on noussut aika tavalla, kun professionaali-ihmiset pitävät sekä tutkimustani että minua fiksumpina kuin me ollaankaan. Toivottavasti tämä realisoituu työtarmokkuutena pahoinakin päivinä tai vähintään uskona siihen että minun työlläni on jotain arvoa. Pitää vaan yrittää pitää nyt yllä tätä hyvää fiilistä, jotta ajatus "Ei, koska..." muuttuisi pikkuhiljaa ajatukseksi "Miksikäs ei?"