20 mg venlaflaxiinia nassuun ja heti loppui sisäinen morsetus.
En tullut soittaneeksi isälle isänpäivänä. Kyse ei ole siitä, etteikö
isäni olisi edes puhelua ansainnut. Onhan se kuitenkin osasyyllinen
siihen, että saan tätä elämääni elellä.
Kyse on siitä, että olen lakannut tuottamasta toisille hyvää mieltä
oman hyvän oloni kustannuksella. Ahdistaa enemmän soittaa kuin jättää
soittamatta. Jos jättää soittamatta, tuntee vähän syyllisyyttä. Jos
soittaa, tuntee ennen ja useimmiten myös jälkeen suunnatonta
ahdistusta. Ei niinkään sen takia, mitä sanotaan tai jätetään sanomatta
nyt, vaan sen takia, mitä on joskus aiemmin sanottu tai tapahtunut tai
ollut.
Kurjaa tuossa ahdistuksessa on, että on vaikea selvittää, mistä
tarkalleen se johtuu. Pikemminkin se vain on. Sitä ikäänkuin tipahtaa
pois nykyhetkestä ja nykyminästä johonkin malliin menneisyydestä, jota
vanhempien kohtaaminen vaikka sitten puhelimitse edelleen tarjoaa
ainoana vaihtoehtona. Siihen malliin, joka koko ajan odottaa jotain
riitaa tai muuta katastrofia tapahtuvaksi ja on koko ajan
valmiustilassa hoitaakseen kaikille muille paremman olon sitten kun
jotain sattuu.
Ehkä olen ensi isänpäivään mennessä päässyt jo murrosiän yli ja voin
kohdata vanhempani omassa minässä pysytellen, omana itsenäni. Se olisi
varsin mukavaa. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut aika huimaavan
paljon. Viime viikolla yhtenä aamuna loukkaannuin jostain Rakkaimman
kommentista ja laitoin välitöntä palautetta. Eikä hän silti hylännyt
minua, vaan me selvitettiin asia ja halittiin.
En ole enää yksin maailmassa, jossa kehenkään ei voi luottaa, kaikki
pitää hoitaa itse ja muut ihmiset ja erityisesti heidän tunteensa ovat
tärkeämpiä ja arvokkaampia kuin omani tai minä. Kehitys on kyllä ollut
aikamoista viime keväästä.
maanantai, 13. marraskuu 2006
Kommentit