20 mg venlaflaxiinia nassuun ja heti loppui sisäinen morsetus.

En tullut soittaneeksi isälle isänpäivänä. Kyse ei ole siitä, etteikö isäni olisi edes puhelua ansainnut. Onhan se kuitenkin osasyyllinen siihen, että saan tätä elämääni elellä.

Kyse on siitä, että olen lakannut tuottamasta toisille hyvää mieltä oman hyvän oloni kustannuksella. Ahdistaa enemmän soittaa kuin jättää soittamatta. Jos jättää soittamatta, tuntee vähän syyllisyyttä. Jos soittaa, tuntee ennen ja useimmiten myös jälkeen suunnatonta ahdistusta. Ei niinkään sen takia, mitä sanotaan tai jätetään sanomatta nyt, vaan sen takia, mitä on joskus aiemmin sanottu tai tapahtunut tai ollut.

Kurjaa tuossa ahdistuksessa on, että on vaikea selvittää, mistä tarkalleen se johtuu. Pikemminkin se vain on. Sitä ikäänkuin tipahtaa pois nykyhetkestä ja nykyminästä johonkin malliin menneisyydestä, jota vanhempien kohtaaminen vaikka sitten puhelimitse edelleen tarjoaa ainoana vaihtoehtona. Siihen malliin, joka koko ajan odottaa jotain riitaa tai muuta katastrofia tapahtuvaksi ja on koko ajan valmiustilassa hoitaakseen kaikille muille paremman olon sitten kun jotain sattuu.

Ehkä olen ensi isänpäivään mennessä päässyt jo murrosiän yli ja voin kohdata vanhempani omassa minässä pysytellen, omana itsenäni. Se olisi varsin mukavaa. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut aika huimaavan paljon. Viime viikolla yhtenä aamuna loukkaannuin jostain Rakkaimman kommentista ja laitoin välitöntä palautetta. Eikä hän silti hylännyt minua, vaan me selvitettiin asia ja halittiin.

En ole enää yksin maailmassa, jossa kehenkään ei voi luottaa, kaikki pitää hoitaa itse ja muut ihmiset ja erityisesti heidän tunteensa ovat tärkeämpiä ja arvokkaampia kuin omani tai minä. Kehitys on kyllä ollut aikamoista viime keväästä.