Sisäinen kelloni nakuttaa lähinnä keskiyötä.
Viimeksi
keskiyö alkoi noin keskipäivän aikaan, sitä ennen noin kello neljä
aamulla. Väliaikoinakin olen jokseenkin pöhnäinen, ajatus kulkee
rollaattorilla. Mutta pääasia että jotenkin kulkee.
Aloitin
jo puolivahingossa kirjoittamaan johdantoa väikkäriini, vaikka tänään
piti olla vielä vapaapäivä. Se pitäisi saada valmiiksi joulukuun alkuun
mennessä. Tällaisia puolivahinkoja saisi tapahtua enemmänkin. Olen
varmaankin selittänyt väikkäristäni niin monta kertaa Vancouverissa,
että johdannon asiat on tullut selitettyä useammalta näkökannalta
useampaan kertaan, ja sen voisi vain puklata kirjoitusmuodossa ulos.
Kun kirjoittaminen tai lukeminen ei huvita, pitäisi polkaista kokoon
hääpuku. Ja järjestää, ja polttaroida ja sitä sun tätä. Ja
arkielämääkin voisi harrastaa, viime aikoina kaikki on jäänyt joko
vähän rempalleen tai Rakkaimman harteille. Mutta hän tiskaa ja pesee
pyykkiä niin loistavasti.
Kaikki tämä puuhastelusuorittaminen
ei kuitenkaan saa minua juuri tällä hetkellä ahdistumaan. Luin aiemmin
päivällä aivan nerokkaan elämänohjeen jostain lehdestä jonkun
maatalonemäntä-äiti-opiskelijan haastattelusta. Se menee jotakuinkin
niin, että "elämässä ei tarvitse selvitä kuin yhdestä päivästä
kerrallaan".
Jos muistan pitää tämän mielessä, pystyn ehkä ottamaan taas kalenterin esille ja suunnittelemaan pidemmällä tähtäimellä.
keskiviikko, 8. marraskuu 2006
Kommentit