Mulla on huomenna syntymäpäivä. Täytän vielä suhteellisen pelottamattomat 28 v.

Huomenna käymme myös hakemassa sormukset. Se on aika hurjaa. Vihkimys lähenee reipasta vauhtia, mutta mikään käytännön asia ei oikein tunnu yhtä suurelta. Olemme kuitenkin tähän saakka heilastelleet ilman mitään sen näkyvämpää artifaktillista yhteyttä kuin valokuvat toistemme lompakoissa.

En muutenkaan käytä mitään koruja juuri koskaan. Sormuksia vissiin yläasteella viimeksi. Ja jossain satunnaisissa peleissä. Mutta se vihkisormus sitten painaisi tuossa vasemmassa nimettömässä kohtapuoliin toivottavasti ajasta iäisyyteen.

Olen ehkä enemmän hyvästi kuin pahasti järkyttynyt. Avioliitto on näyttänyt minusta aina aika kurjalta itsevalitulta elinkautiselta: jos on luvannut, pakko olla, ei pelastusta. Elämäni suurimman pettymyksen koin ala-asteikäisenä, kun äiti ilmoitti, että "Me ei sitten isän kanssa ikinä erota. Että sitä ei tarvitse pelätä." Siinä meni se ainoa toivo päästä pois pelon ja ahdistuksen ilmapiiristä. Aloin odottamaan, että täyttäisin 18 ja pääsisin muuttamaan pois kotoa. Vanhempani ovat edelleen naimisissa.

Ja nyt olen tuomitsemassa itseni samaan jamaan. Toivottavasti vain muodollisesti, ei sisällöllisesti. Pitää vaan yrittää luottaa siihen, että koska olemme eri ihmisiä, elämme erilaisen yhteiselämän ja teemme omat, erilaiset virheet. Kenenkään aiemman rakastetun kanssa ei ole tullut mieleenkään edes harkita avioliittoa.  Tämän haluaisin kuitenkin pitää aina lähelläni, tähän syliin olisi hyvä jäädä.

Pitää vaan yrittää luottaa siihen, että elämä kantaa kunhan ottaa itse ensin uskaltaa hypätä.