Olen kotoutunut. Jipii.

Pakkaamisen kohokohdan koin kello 1.00 yöllä, kun olin vetänyt pienen pullon skumppaa ja pari kourallista itsepoimittuja karhunmarjoja pakkaamisen ja siivouksen loppua juhlistaakseni. Sain päähäni yrittää rinkan kantamista ikäänkuin harjoitusmielessä. Typerrys oli varsin hämmentävä, kun tajusin etten pysty nostamaan sitä lainkaan. Kello kahteen mennessä olinkin sitten tetristellyt siihen malliin, että sekä rinkka että reppu paitsi nousivat, myös kantautuivat. Mitenkuten.

Aamulla säädin itseni tunnin etuajassa Paratiisin ylioppilaskunnan kassan ja pankin kautta. Voi pojat, että olin hajalla sen jälkeen. Ihmisten kummastelevat ja huvittuneet katseet ronttausurakan aikana valoivat mukavasti puhtia. Berliinin rautatieasemalta valuin bussiin ja bussista  raahustin terminaaliin. Ja sitten ei liikkunut enää mikään. Virkailija ehdotti, että maksaisin  7 kiloa ylipainomaksua. Torjuin ehdouksen huomauttamalla, että olen ainakin sen verran laihempi muita aikuisia kanssamatkustajia, joten yhteispainoni sopii juuri painorajoituksen sisään. Matkavirkailijasetä huvittui. Käsveska painoi parisen kiloa, reppu 11 ja rinkka 27. Minä painan alle 45. En enää käsitä miten sain kaikki nuo kamat roudattua perille, mutta näin nyt kuitenkin pääsi käymään.

Lennolla satuin yhden tosi mukavan saksalaistytön viereen istumaan. Krisse oli kevään vihdossa, löysi tselleen miehen ja päätti jatkaa opinnot loppuun Suomessa. Mun mielestä menee ehkä vähän ironian puolelle, että tapasin ihan älyttömän ihanan saksalaisihmisen paluulennolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Rakkain tuli vastaan mobiililla ja sit me käytiin katsomassa meidän pesää ja saunottiin Saksa ulos minun ruumiista.Vähänkö Rakkaimman kainalo maailman paras paikka.