Täällä on sellaista kuumankosteanpainostavaa, jolle ei ole suomenkielistä sanaa.

Kävin maanantaina vaihdatuttamassa lääkkeitä. Olin siihen mennessä kerännyt lähes koko sarjan sivuoireita alkaen unettomuudesta ja päätyen nälättömyyteen, mikä minun elopainollani on varsin epämukava sivuoire. Sain jotain, tsekkasin netistä mitä siitä suomeksi sanottiin, ja menin, että ei herranen aika. Ei mulla ole viikkoa aikaa olla tokkurassa, mulla on viikon sisään kolme Vortragia. Tiistaina en ottanut mitään, keskiviikkona kävin oman psykon vastaanotolla. Jatkamme samalla kamalla kuin aikaisemmin, kyllä ne sivuoireet siitä häviää, totesi hän. Yritämme luottaa tähän ja vedämme Rakkaan kanssa tässä odotellessa pizzaa ja jäätelöä. Terveellisyydestä viis, pääasia että housut pysyvät päällä.

Tänään kävimme jutskaamassa Frau Schu:lla. Kävi ilmi, että oma henkilökohtainen mörköni, kielletyt tunteet, on noin kolmisen metriä pitkä ja ilkeä tummanruskea varjomainen teddykarhu, jolla on pistävät nappisilmät. Sen varpaat kasvavat kantapäistäni ja se olisi kiva päästä hakkaamaan irti. Kyseessä on siis visualisointini, ei mitään mikä olisi mielestäni arkitodellisuudessa olemassa.  Eikä se ollut edes sisäisessä todellisuudessani olemassa, ennen kuin Frau Schu. kysyi, että kuinka iso ahdistukseni on.

Jotenkin pidän ajatuksesta. Jättiläisvarjoteddykarhua vastaan on helpompi käydä kuin abstraktimpia kieroonkasvanutta moraalia ja syyllisyydentunnetta. Jättiläisvarjoteddykarhu ei myöskään mahdu Rakkaan syliin samalla kuin minä.

Psyko lupasi diagnoosin Suomeen mukaan, mikä nopeuttanee oleellisesti hoitoon pääsyä kotimaassa. Laittaisi kuulemma psykoterapiaan heti, jos en olisi lähdössä niin pian. Taudinkuvasta ei ole vielä täyttä selkoa, mutta olen kuulemma sen verran tolkuissani, että ennuste on hyvä. Dissosiaatiokaan ei ole uusiutunut, oli vissiin kriisin kärjistymä se.

Rakkain lähtee sunnuntaina takaisin kotiin. Se on kyllä suuri vääryys ja kurjuus. Vedän jättiläisvarjoteddykarhua kuonoon julkistamalla, että ketuttaa tuommoinen maailman epäreiluus ja ruokin sitten sisäistä lastani mielikuvilla vaniljavanukkaasta, kun oikea ei maistu.

Sisäinen lapsi on yksi näistä sisäisistä otuksista, joita Frau Schu:n mukaan asuu ihmisten sisällä pienten lehmien tapaan. Se on ymmärtääkseni eräänlainen tamagotschi, joka on tarkoitus pitää tyytyväisenä. Minun on sellainen puolivuotias vauva, joka leikkii omilla varpaillaan kun se on tyytyväinen ja  karjuu naama punaisena kun se ei ole. Nämä terapiajutut saavat kyllä minut kuulostamaan hullummalta kuin ihan aikuisten oikeesti olen, mutta niiden pointti on käsittääkseni saada minut havainnoimaan tunteitani, hyväksymään niitä ja toimimaan niiden suhteen tilanteeseen sopivasti. Ja se wörkkii.