Tänään oli vapaapäivä spykiatrikoista, mitä vähän päässä pyäriviä
kommentteja ylös kirjoitin. Valkoinen paperi on iloinen asia. Kommentit
ovat minua ahdistaneita vanhempieni kommentteja viimeiseltä
pariltakymmeneltä vuodelta. Ahdistus meni ohi, mutta sitä paperia en
pysty katsomaan.
Se on kyllä kumma, miten yksittäiset sanat voivat muuttua oksettaviksi
lauseiksi. Periaatteessa ihan viattomat lauseet, "Katos, sä olet jo
herännyt!", "Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos." voivat olla ihan
älyttömän tuskaisia.
Kävin eilen elämäni ensimmäistä kertaa
psykiatrilla, kahdesti. Setä laittoi jotain bromidia, ja toivotti
tervetulleeksi uudelleen sit kun tuntuu siltä, tai viimeistään viikon
päästä. Masennukseen. Voi olla ihan plaseboefekti, mutta tuntuu
tasapainoisemmalta, eikä ahdista ihan niin paljon, eikä pelota
oikeastaan mikään.
Hupaisaakin oli. Perinnöllisistä syistä
johtuen minulla on kohonnut riski sairastua skitsofreniaan, se kuulemma
yleensä tapahtuu tässä kahden- ja kolmenkympin välissä. (Tämä ei siis
ollut se hupaisa kohta.) Lääkäristoveri kysäisi sitten klassisen
skitsofreniakysymyksen, että tunnenko että minua seurataan. Totesin,
että mä en kyllä ole sen arvoinen ihminen, että mua kukaan haluaisi
seurata, että ainoa ihminen joka minua haluaa observoida tieteellisen
objektiivisesti on kyllä ihan minä itse.
Dissosiatiivista
kriisiä siis pukkaa, jatkoi hän, kun selitin tilaani. Joo, jatkoin
minä. Se ei ollut kysymys, totesi hän. Aha, menin minä, mutta
intuitiivisesti se vaikutti minustakin varsin hyvältä sanalta kuvaamaan
tätä tilaani. Tunteet sanoo yhtä, rationaalinen mieli toista. Tavallaan
ihan normaalia, paitsi että minä ehkä tottumuksen puutteesta hämmennyn,
ja tarkkailen tilannetta vähän niinkuin vierestäni. Fyysisiä
aistimuksia itselleni tuottamalla (Frau Schu. opetti) pääsen ikäänkuin
palailemaan itseeni, mutta sitten ahdistaa ja pelottaa aivan
saatanasti, koska tuo ei vaan ole missään määrin normaalia.
Mutta niin kauan kuin tajuan että se ei ole normaalia, olen vielä
olettaakseni järjissäni, ja siitä on hyvä lähtä liikkeelle. Ihan sama
onko se plaseboefekti vai nou, pääasia että wörkkii. Niillä pillereillä
tuntuu olevan henkilökohtaisena sivuoireena näkökentässä leijuvat
varjokuvat, jollaisia saa yleensä kun tulee auringonvalosta sisälle,
mutta mulla on nyt niitä koko ajan. Katselen perjantaihin, josko ne
varjot häviäisivät, ja pyydän sitten vaihtamaan merkkiä, jos ei.
Tällä hetkellä mua harmittaa, kun olen hukannut näin monta päivää (5)
tekemättä juurikaan töitä. Tämä kyllä kuulostaa just multa. Lisäksi
ketuttaa suunnattomasti myöntää, että en ole pystynyt kun on tuntunut
niin pahalta ja paha olo on hyvin väsyttävää. Mutta periaatteessa, jos
toimisin moraalisesti oikein, siis pitäisi lopettaa turha
höpöhöpötunteilu, josta mitään hyötyä ole ja tehdä vaan reippaasti.
Jepjep, ei ole tämä persoonallisuus ainakaan hakusessa vielä tällä
hetkellä. Ääniä en kuule, mikä on tosi outoa, mutta mahtaa johtua siitä
ettei naapurustossa sentään joka yö jakseta bilettäa. Harhar, mustan
huumorin kukka se tuikkii välkymmin.
torstai, 29. kesäkuu 2006
Kommentit