Frau Schulla sanoo, että elän tällä hetkellä pesukone-elämää. Hyvä että
sanoo, helpottaa, kun jollain on sana, joka kertoo, miltä tuntuu.
Olen varmaan vuosia elänyt olotiloissa. Olotilat ovat ikään kuin
pitkittyneitä tunteita. On kolme päivää iloista, neljä päivää ahdistaa,
sitten ei taas pariin päivään tunnu oikeastaan miltään ja sen jälkeen
voi taas ahdistaa useita päivä putkeen. Positiiviset tunteet ovat
tietysti olleet niitä, jotka läikähtelevät hetkeksi esiin sammuakseen
pian pois, kun taas negatiiviset tunteet tuppaavat hengaamaan
pidempään. Positiiviset tunteet ovat lisäksi yleensä niitä, jotka
aiheutuvat suhteista toisiin ihmisiin: kiitollisuus, empatia, ilo. Ja
ahdistuneena sitä tuppaa poistamaan itsensä sosiaalisista ympyröistä,
ettei aiheuttaisi toisille ihmisille pahaa mieltä. Kaiken alla lymyilee
rakkaus ja onnellisuus: se on kumma juttu miten voi olla ahdistunut,
vaikka tiedostaa olevansa periaatteessa varsin onnellinen ihminen,
jolla ei ole juuri mikään pielessä.
Nyt ollaan kuitenkin
siirrytty tällaisesta multimodaalisen synkronian tilasta pesukoneeseen.
Ja se kyllä hämmästyttää ja kummastuttaa. Ensin on viisi minuuttia
energistä, sitten kaksi tuntia surullista, sitten puoli päivää
tyytyväistä ja sitten vähän aikaa ei mitään, kunnes taas yllättää joku
tunne. Ja tunteiden skaala on laajentunut niin paljon, että ei ole edes
sanoja kaikelle. Olen jopa onnistunut olemaan vihainen, mitä ei ole
tapahtunut yli vuoteen. Mutta hämmentävää on, kun joutuu asentamaan
itsensä uusiksi.
Normaalisti ahdistumisen tajutessani
seuraava ajatus on ollut, että tässä nyt menee sitten taas pari päivää
mitään tekemättä ja toivottavasti ruoka riittää siihen saakka kunnes
pystyn lähtemään taas ulos ovesta. Nyt menee monesti niin, että
ahdistus ei pilaa kuin yhden päivän tai sitten se saattaa mennä pois
parissa tunnissa ihan ilman mitään sen kummempia värkkäilyjä. Tai
ahdistus paljastuukin tarkemmalla tunnustelulla kevyemmäksi
painostavuudeksi, josta huolimatta voi tehdä asioita.
Hämmennystä lisää se, että vaikka olen oppinut tajuamaan, miltä musta
tuntuu, en oikein osaa vielä sen ihmeempiä analysoida, että miksi
tuntuu siltä miltä tuntuu. Ne vaan tulevat jostain ja menevät jonnekin.
Vielä hurjempaa on, jos joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa
toisaalta tuntuu joltain, ja toisaalta joltain muulta.
Tänään oli taas huonompi aamu, en pystynyt lähtemään elikkotunnille.
Toisaalta, olen kirjoittanut useamman tunnin ajan
tutkimussuunnitelmaani uusiksi. Toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä,
että en mennyt ja jätän vielä iltapäivänkin tunnit väliin. Toisaalta
olen innoissani väitöskirjastani. Toisaalta harmittaa, että olen
tällainen luuseri. Toisaalta on hienoa, että väitöstyötyöt edistyvät,
mikä vähän niin kuin tarkoittaa, että saamattomia luusereita tässä ei
kuitenkaan nyt olla. Pääasia kai että jonkin sortin tasapainoon ollaan
matkalla.
Kaikenlaisia muitakin sivuoireita tässä on.
Empatiakyky tuntuu tipahtaneen aika lailla, kun tässä hämmennyksen
tilassa on aika itsekeskeinen, kiinnittää paljon huomiota itseensä.
Ennen pystyi olemaan koko ajan hyvin varma siitä, mitä oli itsessä
meneillään. Elättelen toivoa, että tämä ei ole pysyvä tila, vaan
palaudun normaalimpaan suuntaan, kun omien tunteiden analyysi kehittyy.
Lisäksi itsearvostuksen nousu aiheuttaa ylimääräisiä
sosiaalisia paineita. Harmittaa, jos muut käyttäytyvät mielestäni
huonosti minua kohtaan, ja pitää asettaa raja sille miten minua saa
kohdella. En osaa kuitenkaan vielä oikein ilmaista harmistustani, vaan
tyydyn poistamaan itseni paikalta tavalla tai toisella, kun en halua
toisia loukata.
Joskus tuntuu siltäkin, että keksin
näitä juttuja ihan omasta päästä huomiota kerjätäkseni. Että olen
sekaisin ihan eri tavalla kuin annan muiden kuvitella olevani sekaisin,
enkä ansaitse mitään apua. Ehkä on ihan hyväkin että itse-epäilys ei
ole kokonaan kadonnut, onpa jotain tuttuakin sitten jäljellä. Ja
varomekanismi liiallista itsetyytyväisyyttä vastaan.
Täällä pesee ja klinkoaa.
torstai, 18. toukokuu 2006
Kommentit