Olipa hyvä päivä.

Kärvistelin hereille kuudelta lukeakseni loput tämän päivän seminaarimatskuista. Yhteensä noin sata sivua. Sain luettua ehkä kuutisenkymmentä ennen yhtätoista, jolloin oli pakko lähteä yliopiston kielikeskukseen kopioimaan tanskan materiaaleja.

Sitä en kyllä ymmärrä, miksi kielikeskuksen toimistossa pitää olla töissä  maailman  epäystävällisin keski-ikäinen naisihminen, sellainen kärttyisä ja huonosti säilynyt, joka ei ymmärrä muuta kuin saksaa, eikä sitäkään, ellei puhu täydellisesti. Sain kuitenkin kopioitua tarvitsemani ja opin lataamaan rahaa kopiokorttiini, saksankielisistä ohjeista. Päätin myös ottaa oppia elävistä (oletettavasti se elää, jos se mulkoilee ja halveksuu ääneen, eikö?) ihmiskohtaloista, ja ruveta isona hyväntuuliseksi polyglotiksi.

Poikkesin matkalla tunnille yhdessä ennalta tuntemattomassa leipomossa, josta hankin evääksi suurimman näkemäni Käsebrötchenin, hyvää oli. Tasapainottaakseni ruokavaliotani, jossa on viime päivinä ollut pääasiassa hiilihydraatteja ja rasvaa (suom. pakastepizzaa Margarita), loikkasin vietnamilaiseen hedelmä- ja vihanneskauppaan tarkoituksenani hankkia vaikka omena. Sisältä löytyi kuitenkin jääkaappi, jossa oli 500 gramman rasioita kaikenlaisia tuoreita hedelmiä pilkottuina, 1 € tsipale. Sorruin ananakseen ja mangoon. Ai että olivat hyviä. Vähänkö jugurttisuklaa saa väistyä ravintopyramidin huipulta.

Bild-Geshichten tunti meni ohi hujauksessa. Olen ottanut julkiseksi roolikseni puhua vähän, mutta asiaa. Ja jos ei aina asiasta, niin hyvin vähän asian vierestä. Wörkkii kuin nokialainen ohjelmointiapina.

Bild-Geschichte päättyi myöhään niin kuin yleensä, joten olin myöhässä Gaston Bachelardista. Kun saavuin paikalle, Gaston sai jo turpiinsa paikalliselta fysiikanhistorioitsijalta. Pian kävi myös ilmi, että olin lukenut väärän viikon tekstit. Joten täysin tapojeni vastaisesti hiljaa melkein puolitoista tuntia putkeen. Ei pie häirii kun toiset ajattelevat ääneen, jos ei ole mitään kontribuoitavaa. Sovimme tunnin päätteeksi, että aloitamme tasan sijasta varttia yli, kert Bild-Geschichte ei mitenkään järkyttävän suurella todennäköisyydellä tule vastaisuudessakaan loppumaan silloin kun pitäisi.

Neljä tuntia saksankielistä keskustelua on edelleen reippaasti liikaa sietokyvylleni, ja olin jo lähteä kotiin, mutta en jaksanut joten päätin mennä toimistolle lukemaan ennen Ernst-Haeckel-Hausin valokuvanäyttelyn avajaisia. Jaksoin lukea  50 sivua saksankielistä tekstiä kahdessa ja puolessa tunnissa, syyttäminen on ilmeisesti ananasta ja mangoa. Näyttelyssä oli tosi hupaisaa, juttelin toverien Prof. Rheinhardtin, Doktorand Reissin ja jonkun tuntemattoman herrasmiestaiteilijan kanssa pitkien puheiden jälkeen, ja myöhemmin joukkoomme sulautuvat Prof. Levit ja Dr. Müller (Tsekistä). Kävi ilmi että Levit on peräisin äiti-Venäjältä, joten politiikan puhuminen ja sotamuistelot jäivät pois ohjelmasta. Sen sijaan puhuimme lumilinnoista. Kaikki olivat tosi normaaleja ja lupsakkaalla meiningillä. Nyt uskaltaa taas hengailla toimistollakin tarvittaessa.

Lähdin kotiin tunnin keekoilun jälkeen, olisi pitänyt lukea Dr. DiBartolon matskut silmän tutkimushistoriasta,  mutta päädyin vahingossa teelle Clairelle. Ja sen jälkeen hiukoi, joten piti laittaa pizzaa. Ja sinä aikana eksyin nettiin, ja tässä sitä ollaan. Onneksi matskuissa on paljon kuvia, yksi kuva kun kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Mikä on tosi kätevää tällaiselle kielivammaiselle. Voin vaan osoitella tomerasti eri kuvia ja todeta tyhjentävästi että "Auge, Auge, verdammt".  Kyä meilläpäin sentään kuvia osataan kattoo, vaikka lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen kanssa on vähän niin ja näin.