Päässäni tuntuu tahmealta, ajatus ei pääsääntöisesti ottaen liiku. Tai jos liikkuu, se tuntuu liikkuvan Kurjuus-Ahistus-Harmistus-kolmiyhteyden sisäpuolella.

Vaikka kuinka yrittää ajatella positiivisesti, niin viimehetken säätö ei vaan ole kauhean hauskaa tai edes antoisaa. Pakkasin rinkkani muutama päivä sitten vanhempien luona (omasta asunnosta luovuin jo syyskuun alussa, kun lopetin kesätyöt Helsingissä ja tavarat muutettiin vanhempien luo Turkuun), ennen kuin tulin viettämään Viimeistä Viikkoa poikaystäväni luokse Espooseen. Ajatuksena oli, että rinkkaa ei sitten tarvitse purkaa ennen kuin Saksassa, joten tungin satunnaisia vaatteita ja ehdottomasti tarpeellisen tilpehöörin läppärireppuun.

Ajatuksena tämä oli vallan loistava, ainakin edeltäkäsin ajatellen. Pakkaaminen sinällään vaati aika paljon pohtimista, mutta kuvittelin kuitenkin selvinneeni melkolailla mainiosti.

Paitsi että unohdin yhden oleellisimmista asioista, tutkimusmateriaalin. Olen Kööpenhaminan tutkimusmatkallani vuonna 2003 kerännyt 27 kg tutkimusmateriaalia, josta olisi pitänyt sihdata kaikkein oleellisin Saksaan tutkittavaksi. Tämä ei sitten tapahtunut. Äiti lupasi alustavasti lähettää materiaalia postissa Saksaan, mutta pitää sitten miettiä, että mitä. Täytyy vain toivoa, että tämä aivotussahdus todistuu jossain vaiheessa salaa tosi fiksuksi ratkaisuksi muutenkin kuin rinkkaa ympäri Saksaa raahatessa.

Tällaiset harmistukset ovat kuitenkin ohimeneviä. Sen sijaan ahistaa sillain reippaasti sydänjuuria kouristellen, että pitää jättää Rakas tänne. Ahistus alkoi toden teolla kesäkuussa, kun sain kuulla että minut oli huolittu vaihtoon, ja tuntuu voimistuvan sitä enemmän mitä lähempänä lähdön hetki on. Yrittipä sitä ajatella mitä tahansa älykästä ja hienoa, muodostaa positiivisia kuvia siitä, mitä kaikkea kivaa syksyllä voi tapahtua, koko ajan painaa rintaa ja tikuttaa päässä synkkyys.

Tähän syliin ei saa painautua iltaisin, vaikka kuinka olisi paha olla.
Tähän hassuun tuhinaan ei herää aamuisin.
Näitä huulia ei pääse kokemaan ihollaan.
Nämä silmät eivät naura minulle.
Tätä ihanaa ihmistä en voi kohdata.

Kommunikoida onneksi voi, mutta ei se silti ole ihan sama. Iho kaipaa ihoa, lämpö tapahtuu lämmöstä.